Live while you're alive

Oon tässä alkanu miettimään, että mun pitäis enemmän uskaltaa tehdä asioita eikä vain haaveilla niiden tekemisestä. Tää kaikki lähti siitä kun yks päivä lisäsin kuvia koneelle, mun tietokone ilmoitti, että kovalevy täynnä, enkä pystynyt siirtämään kuvia. Tää mun kone on kuusi vuotta vanha ja kuvia iphotosta löytyy yli 28 000 kappaletta. Päätin silloin aloittaa "pienen" projektin ja käydä kaikki kuvat läpi, jotta voisin poistaa epäonnistuneet kuvat ja säästää vain ne, jotka on oikeasti kivoja. Päätin aloittaa sit ihan ensimmäisistä kuvista ja ne löyty vuodelta 2007, jolloin olin 14 v.

Mulla ei oo ikinä ollut ikävä yläaste- aikoja, mutta niitä kuvia selatessa muistin ihan tarkalleen kuvien ottopäiviä ja tilanteita, mistä kuvat oli otettu. Kuvia kattoessa tajusin, että oon muuttunut tosi paljon. Ysi luokalta kuvia oli tosi paljon. Silloin oltiin Miian kanssa erottomattomat ja lähestulkoon asuttiin aina jommankumman luona vuorotellen. Luulis, että silloin ois stressannut siitä, riittääkö keskiarvo sinne lukioon minne halus, mutta ei me stressattu. Luettiin kokeisiin aina vain pari iltaa, keksittiin kaikkia outoja muistisääntöjä ja herkuteltiin samalla kun opiskeltiin. Oltiin jotenkin tosi huolettomia, mutta silti koulu meni hyvin. En edelleenkään ikävöi yläastetta, mutta ikävöin sitä huolettomuutta ja sitä, miten osasin ottaa asiat rennosti. Esim. jos en saanut koulupäivää edeltävänä yönä unta, ajattelin, et so what, sit oon vaan väsynyt huomenna ja saanpahan sit paremmin unta ens yönä. Nykyään stressaannun jos en meinaa nukahtaa kun mietin vaan, kuinka lyhyeksi yöunet jää ja kuinka jaksan seuraavana päivänä. Miks asioista pitää tehä vaikeita?

Lisäks oon huomannut, että mua ärsyttää itsessäni se, että en uskalla tehdä asioita. Olin ennenkin sellainen harkitsevainen, mutta usein suostuin ja lupauduin juttuihin mukaan, ennen kuin olin harkinnut asiaa loppuun asti. Ei mulle silloinkaan mitään pahaa oo tapahtunut kun kuitenkin vielä hengissä oon. Missähän välissä musta on sit tullut ihmeellinen jahkailija? Nykyään asiat pitää miettiä monelta kantilta ja keksin kaikkia mahdollisia "entä jos.." tekosyitä. Mulla on paha tapa tehdä asioista hankalampia kuin, mitä ne on ja aion todellakin päästä tästä tavasta eroon! Ihailen ihmisiä, jotka uskaltaa tehdä, mitä ne haluaa ja ottaa asiat rennosti, kuten esim. Niko ja Enna. Jos oisin esimerkiksi yksin joutunut päättämään, että otetaanko me koira, niin oon varma, että en olis uskaltanut ottaa Remiä. Niin iso muutos tuntui ihan älyttömän pelottavalta, mutta Niko oli niin vakuuttunut asiasta, että sai mutkin unohtamaan tekosyyt. Onneks saikin, sillä Remi on maailman ihanin koira ja Remin ottaminen on ollut mun ja Nikon paras päätös, mitä ollaan tähän asti tehty. 

Onko teilläkin sillein, että mielessänne kuvittelette ittenne erilaiseks kuin mitä oikeasti ootte? Mulla ainakin on, sillä jos oisin sellainen kuin haluaisin, mulla ois esim. rustokorvis, tragus ja tatuointi (niin ja se timmi kroppa, mutta sen eteenhän tässä tehdään jo töitä ;D). Kerroin tästä Ennalle silloin meidän Helsingin reissulla ja Ennan eka reaktio oli "en ois ikinä uskonu, et haluut tatuoinnin!". Oon aina sanonut kaikille, että musta tatuoinnit on kivoja, mutta en usko, että tuun sellasta koskaan ottamaan. Mutta miks en? No siks, koska mua pelottaa, että se sattuu liikaa ja, että alan katumaan sitä. Tajusin itekin, että toi "sattuu liikaa" on ihan naurettava tekosyy, sillä sen tatuoinnin tekeminen kestää vain hetken, mutta se kuva säilyy ikuisesti. Siihen katumiseen ei voi valmistautua muuten kuin harkitsemalla tatuointia kunnolla ennen sen ottamista, mutta luulen, että vanhana kadun enemmän sitä, etten ottanut sitä kuin sitä, että mulla ois pieni tatuointi jossain. Sama noissa lävistyksissäkin, musta ne on hienoja, mutta en oo sen kivun takia uskaltanut niitä koskaan ottaa. Nyt oon jotenkin kääntänyt mun ajattelun sillein, että jos haluan ne niin otan ne. Piste. Sit jos sattuu niin itken ja ostan jäätelön, niinkuin ensimmäisten korvisten jälkeen. Siitäkin on kuitenkin selvitty hengissä.

Mulla on myös monia paikkoja, joihin haluisin matkustaa. Tottakai matkustaminen on usein rahasta ja vapaista kiinni, mutta jos oikeasti haluaa jonnekin niin on vain päätettävä ja lähdettävä. Oltiin Larpan kanssa puhuttu, että joskus mennään Lontooseen. Toi "joskus" on niin ärsyttävää, sillä se on sama kuin ei koskaan. Yks masentava loka-marraskuun aamu  kuitenkin vaan päätin, että nyt mun on pakko päästä sinne reissuun ja ilmoitin asiasta Larpalle. Onneks Laura on ihanan nopea innostumaan asioista ja alettiinkin heti katsomaan lentoja. En usko, että meitä kumpaakaan tulee koskaan kaduttamaan, että sinne lähdettiin. Yks paikka, jonne mun on kans aivan pakko päästä on Australia. Kyllähän sinne vois sitten joskus matkustaa, mutta mä haluan mielummin vähän aikaisemmin kuin joskus. Toivon, että kaikki menee niinkuin oon suunnitellut, eikä mun tarvii odotella kauan Australian reissuhaaveen toteutumista. Tiedän, että matkustelu tekee mun onnelliseks. Haluan nähdä mahdollisimman monia paikkoja ja kokea mahdollisimman paljon asioita. Oon tajunnut, ettei mikään kallis merkkilaukku tai muu vastaava materia, tee mua yhtä iloiseks ja onnelliseks kuin uusi kokemus.

Kuvat: We heart it

En tiiä, onko tää nyt 21 vuoden kriisi vai mikä, mutta tälläsiä asioita oon viimeset pari viikkoa miettinyt. Mun kavereilta tulee varmaan nää mun syvälliset ajatukset jo korvista ulos niin siks ajattelin jakaa nää mietteet myös täällä blogin puolella. Mä päätän nyt, että alan toteuttamaan sitä ikuista "things to do before I die" listaa, sillä muuten siinä käy niin, että aika loppuu kesken ja asiat jää tekemättä. 

Onks teillä ollut jotain, mitä ette meinannut uskaltaa/jaksaa/viitsiä tehdä, mutta teitte ja siitä tulikin lopulta ihan mahtava juttu? Haluun kuulla kaikkia teidän tarinoita! :)